Juha Pohjonen & Oula Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni (Otava 2013)
Jos historiantutkija joutuu kirjan julkaisemisen jälkeen kulkemaan turvamiesten kanssa, kirjan on oltava lukemisen arvoinen.
Siteeraan aivan toista teosta:
"Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin
ja toivoi aikaa parempaa - niin sota syttyikin."
Julkisessa keskustelussa kyseenalaistettiin, toiko kirja mitään uutta tietoa Lauri Törnin elämästä. Toisaalta sen väitettiin kyseenalaistavan Törnin sankaruutta. Mielestäni kumpikin väite hujahtaa ohi. Kirjan kärki on jossain aivan muualla.
Törnin elämän käänteet esitetään kirjassa sellaisina kuin ne muistammekin. Hän oli varsin tavallinen nuori mies, joka ajan melskeissä ehti hyöriä SS-vapaaehtoisena, legendaarisena sissipäällikkönä, aselevon jo astuttua voimaan maanpetturina saksalaisten puolella ja viimeksi Yhdysvaltain armeijassa, jonka palveluksessa Vietnamisssa hän kohtasi matkansa pään. Urheus ja neuvokkuus jatkosodassa toivat Mannerheim-ristin, mutta Suomessa sotilasura päättyi rumasti ansaittuun maanpetostuomioon ja sotilasarvon menetykseen.
Ei kai tässä mitään uutta ollutkaan. Sen sijaan minulle oli uutta tietoa, kuinka paljon etäisesti tositapahtumiin perustuvaa fanikirjallisuutta Törnistä on kirjoitettu. Pohjonen ja Silvennoinen kohdistavatkin kritiikkinsä Törni-faneihin, jotka huoletta täyttävät tarinan aukkopaikat omilla fantasioillaan.
Törni nimittäin pysyy tutkimuksesta huolimatta varsin tuntemattomana. Hän ei kirjoittanut itse mitään ja ilmeisesti puhuikin varsin vähän. Pohjosen ja Silvennoisen kirja antaa kuvan taitavasta sotilaasta, joka nautti taisteluista ja armeijan toveripiirin homososiaalisesta yhteisöllisyydestä mutta joka ei juuri pysähtynyt analysoimaan omaa toimintaansa. Siinä mielessä myös pohdinnat Törnin mahdollisista natsisympatioista alkavat vaikuttaa jokseenkin epäoleellisilta.
Kiinnostavin kysymys onkin, mikä saa sotakirjailijat ja lukevan yleisön sepittämään kuvitteellisia tarinoita Törnistä. Alkavatko tarinat vain elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa? Kun juttu kerrotaan tarpeeksi monta kertaa, siitä tuleekin totuus, jota ei enää haluta kyseenalaistaa - varsinkin jos se sopivasti passaa fanipojan maailmankuvaan ja mahdollisiin poliittisiin pyrkimyksiin. Fanikultin analyysi on ehdottomasti kirjan parasta antia.
Kirja vilisee Vänrikki Stål -sitaatteja. Kirjoittajien tarkoitus on verrata Törnistä kerrottuja tarinoita Runebergin romanttisiin sankarihahmoihin. Idea on tavallaan vallan hauska. Toisaalta se haiskahtaa elitismiltä: Tätä kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu niille sodasta viehättyneille nuorukaisille, jotka syytävät nettiin hurmahenkisiä päättömyyksiä vailla minkäänlaista tosiasiatietoa sotahistoriasta. Jos et tunne runoutta, mene pois.
Historiantutkimusta syytetään välillä siitä, että se vie rumasti ihmisiltä sankarit. Toisaalta historiantutkimusta tarvitaan nimenomaan myyttien kyseenalaistamiseen. Jonkun on kysyttävä, ovatko asiat todella niin kuin tavataan kertoa. Törni levätköön rauhassa - fanikirjailijat sen sijaan saisivat tuntea piston sydämessään.
Ei siitäkään niin kauan ole, kun nuoret suomalaispojat nostattivat henkeä Runebergia lukemalla ennen venäläisiin virkamiehiin kohdistuneita terroritekoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!